Monille lienee tuttu tanskalaisen Lili Elben tarina, jossa hän kävi sukupuolenkorjausleikkauksessa saksalaisessa instituutissa. Tämä artikkeli kertoo tuon instituutin perustajasta Magnus Hirschfeldistä (1868-1935) ja hänen värikkäästä elämästään. Hirschfeld oli saksalais-juutalainen seksologi ja aktivisti. Häntä pidetään yhtenä ensimmäisistä merkittävistä seksuaalisuuden tutkijoista ja tärkeänä seksuaalisen vapautumisen pioneerina. Hän oli myös ensimmäisiä homoseksuaalien oikeuksien puolustajia. Hänen osin aikaansa edellä olevat ajatuksensa ja elämän värikkäät vaiheet koskettavat monin tavoin myös transihmisiä.
(Huom! Jutussa käytetään Hirschfeldin itsensä käyttämiä termejä, jotka eivät vastaa nykyisiä monilta osin.)
Elämänvaiheet ja elämäntyö
Opinnot, oivallus ja kutsumus
Hirschfeld syntyi Kolbergissa Pommerissa (vuodesta 1945 Kołobrzeg Puolassa), aškenasi-juutalaiseen perheeseen arvostetun lääkärin pojaksi. Hän kävi kuitenkin protestanttista koulua. Yliopisto-opinnot alkoivat filosofialla ja filologialla, ja päätyivät lopulta lääketieteelliseen tutkintoon vuonna 1892.
Opintojensa jälkeen Hirschfeld matkusti kahdeksaksi kuukaudeksi Chicagoon, jossa hän liittyi kaupungin homokulttuuriin. Havaittuaan olennaisia yhtäläisyyksiä Chicagon ja Berliinin homokulttuurien välillä Hirschfeld kehitti teoriansa homoseksuaalisuuden yleismaailmallisuudesta. Palattuaan hän aloitti luontaishoitopraktiikan Magdeburgissa ja siirsi sen Berlin-Charlottenburgiin vuonna 1896.
Hirschfeld kiinnostui homojen oikeuksista, koska monet hänen homopotilaistaan päätyivät itsemurhaan. Erityisesti Hirschfeld mainitsi yhden potilaansa tarinan syyksi homojen oikeuksien puolustamiseen: nuori masennuksesta kärsinyt ja 1896 itsemurhan tehnyt armeijan upseeri jätti jälkeensä itsemurhaviestin, jonka lopussa hän kirjoitti:
"Ajatus siitä, että te [Hirschfeld] voisitte edistää tulevaisuutta, kun Saksan isänmaa ajattelee meitä oikeudenmukaisemmin, tekee kuoleman hetkeni suloiseksi."
Seksuaalioikeuksien aktivismia
Vuonna 1896 Berliinissä järjestettiin suuri yritysnäyttely, jossa oli yhdeksän "ihmiseläintarhaa" Saksan siirtomaista. Hirschfeld haastatteli näitä ihmisiä heidän kulttuuriensa seksuaalisista piirteistä. Tämän perusteella syntyi hänen kirjansa Die Homosexualität des Mannes und des Weibes ("Miesten ja naisten homoseksuaalisuus") vuonna 1914. Kirjallaan hän pyrki todistamaan, että homoseksuaalisuutta esiintyi kaikissa kulttuureissa. Tämä teesi haastoi sen ajan teoriat eri rotujen välisistä eroista, jotka olivat perusta ajatukselle valkoisesta ylivallasta.
Vuonna 1896 Hirschfeld julkaisi pamfletin, ”Sapho ja Sokrates, homoseksuaalisesta rakkaudesta” (salanimellä Th. Ramien). Vuonna 1897 Hirschfeld oli perustamassa tieteellistä humanitaarista komiteaa, jonka tavoitteena oli tehdä tutkimusta puolustaakseen homoseksuaalien oikeuksia ja kumota Saksan rikoslain homoseksuaalisuuden kriminalisoivan pykälä 175. Komitean motto "Oikeutta tieteen kautta" heijasti Hirschfeldin uskoa siihen, että parempi tieteellinen ymmärtäminen homoseksuaalisuudesta poistaisi sosiaalisen vihamielisyyden homoseksuaaleja kohtaan.
Komitea keräsi 6 000 allekirjoitusta merkittäviltä saksalaisilta vetoomukselle 175 §:n kumoamiseksi. Mukana olivat mm. Albert Einstein, Hermann Hesse, Käthe Kollwitz, Thomas Mann, Heinrich Mann, Rainer Maria Rilke, August Bebel, Max Brod, Karl Kautsky, Stefan Zweig, Gerhart Hauptmann, Martin Buber, Richard von Krafft-Ebing ja Eduard Bernstein. Vetoomus ei tuottanut toivottua tulosta lainsäädännössä. Uudessa yrityksessä 1920-luvulla se edistyi jonkin verran, kunnes natsipuolueen valtaan tulo lopetti kaiken toivon tällaisesta uudistuksesta.
Osana pyrkimyksiään torjua kansan ennakkoluuloja Hirschfeld esitti laatimiensa kyselyjen perusteella ensimmäisenä tilastollisia todisteita siitä, että homoseksuaalit tekivät todennäköisemmin itsemurhan tai yrittävät itsemurhaa kuin heteroseksuaalit, ja että Saksan sosiaalisissa olosuhteissa elämä oli kirjaimellisesti sietämätöntä homoseksuaaleille.
Feminismiä
Hirschfeld kampanjoi feministisen Bund für Mutterschutz –järjestön mukana abortin dekriminalisoimisen puolesta ja naisopettajien ja -virkamiesten naimattomuus- ja lapsettomuusvaatimusta vastaan. Järjestön tuella onnistuttiin estämään pykälän 175 laajentaminen kriminalisoimaan myös naistenvälinen rakkaus.
Tapaus Eulenburg
Hirschfeld todisti 1906–1909 oikeudenkäynneissä, joissa kenraali Kuno von Moltke haastoi toimittaja Maximilian Hardenin oikeuteen vuonna 1907 tämän julkaistua artikkelin, jossa Moltkea syytettiin homoseksuaalisesta suhteesta keisarin parhaaseen ystävään, prinssi Philipp von Eulenburgiin. Todistuksillaan Hirschfeld halusi oman asiantuntijuutensa kautta juridista tukea ajatukselle, jonka mukaan "homoseksuaalisuus oli osa luonnon ja luomisen suunnitelmaa aivan kuten normaali rakkaus", ja saisi kunniakkaan upseerin persoonan kautta tukea tälle ajatukselle.
Vaikutukset olivat päinvastaiset: Preussin hallitus uhkasi peruuttaa Hirschfeldin lääkärinluvan 175 §:n vastaisen asiantuntijalausuntojen johdosta. Koska oikeudenkäynnissä oli osallisena Wilhelm II:n paras ystävä, skandaali uhkasi koskea myös keisaria. Ja koska Eulenburg oli ankara antisemiitti, kansallismielinen Völkisch-liike nousi tukemaan häntä, ja hyökkäsi juutalaisen Hirschfeldin kimppuun mediassa ja myös käytännön toimin. Völkisch-aktivistit kiinnittivät julisteita Hirschfeldin talon ulkopuolelle, joissa luki "Dr. Hirschfeld yleinen vaara: Juutalaiset ovat tuhomme!".
Se, että kenraali von Moltke ja Eulenburg olivat homoja, ei saanut hallitusta kumoamaan pykälää 175 - sen sijaan se pantiin täytäntöön kovennetusti, mikä johti homoseksuaaleihin kohdistuvaan ennennäkemättömään tukahduttamiseen.
Sotaintoilua ja pasifismia
I maailmansodan aluksi Saksan sotatoimia kannattava Hirschfeld alkoi kääntyä sotaa vastaan vuonna 1915 ja siirtyi pasifistiseen kantaan vaatien sodan lopettamista. Juutalaisena homoseksuaalina hän kohtasi ankaraa vastustusta ”oikeilta saksalaisilta”. Vuoden 1918 lopulla keisarivallan kaaduttua Hirschfeld kirjoitti yhdessä sisarensa Franziska Mannin kanssa pamfletin Was jede Frau vom Wahlrecht wissen muß! ("Mitä jokaisen naisen tulee tietää äänioikeudesta!"), joka ylisti marraskuun vallankumousta äänioikeuden myöntämisestä saksalaisille naisille.
Elokuvaa ja aatteen paloa
Hirschfeld käsikirjoitti 1919 valmistuneen elokuvan Anders als die Andern (Erilainen kuin muut). Conrad Veidt näytteli siinä yhtä ensimmäisistä homoseksuaalisista elokuvahahmoista. Elokuvassa esitettiin erityinen homojen oikeuksia koskevan lain uudistusohjelma: kun miesprostituoitu kiristää Veidtin, hän lopulta tulee ulos sen sijaan, että jatkaisi kiristysmaksujen suorittamista. Hänen uransa tuhoutuu ja hän ajautuu itsemurhaan.
Hirschfeld näytteli itseään elokuvassa, ja mykkäelokuvan tekstitauluihin oli kirjoitettu hänen sanomanaan:
"Homoseksuaalien vaino kuuluu samaan surulliseen historian lukuun, kuin noitien ja harhaoppisten vainot... Vain Ranskan vallankumouksen myötä kaikkialla, missä Code Napoléon otettiin käyttöön, homovastaiset lait kumottiin, koska niitä pidettiin yksilön oikeuksien loukkauksena... Saksassa kuitenkin yli 50 vuoden tieteellisestä tutkimuksesta huolimatta homoseksuaalien syrjintä jatkuu lakkaamatta... Voittakoon oikeus pian epäoikeudenmukaisuuden tällä alalla, tiede voittaa taikauskon, rakkaus voittaa vihan!"
Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Hirschfeld avaa kopion Valtakunnan rikoslakista ja yliviivaa pykälän 175 jättimäisellä X:llä.
Saksan kansallismieliset konservatiivit, jotka jo vihasivat Hirschfeldiä, tarttuivat hänen frankofiilisena pidettyyn puheeseensa "epäsaksalaisena". Vihaa nosti myös Hirschfeldin halu rinnastaa elokuvan tarinassa itsensä Émile Zolan rooliin Dreyfus-tapauksessa, tarkoituksenaan osoittaa analogia homofobian ja antisemitismin välille.
Väkivaltaa ja kansainvälisyyttä
Vuonna 1920 joukko kansallismielisiä Völkisch-aktivisteja hyökkäsi Hirschfeldin kimppuun kadulla ja pahoinpiteli hän pahasti. Hänet julistettiin jopa kuolleeksi poliisin saapuessa paikalle.
Vuonna 1921 Hirschfeld järjesti ensimmäisen seksuaaliuudistuksen kongressin, joka johti Seksuaalisen uudistuksen maailmanliiton (World League for Sexual Reform) muodostumiseen. Kongressit pidettiin Kööpenhaminassa (1928), Lontoossa (1929), Wienissä (1930) ja Brnossa (1932).
Hirschfeld tutki ja luetteloi monia seksuaalisuuden muotoja, ei vain homoseksuaalisuutta. Hän kehitti järjestelmän, joka luokitteli 64 mahdollista seksuaalisen ”siirtymän” tyyppiä maskuliinisista heteroseksuaalisista miehistä feminiinisiin homoseksuaalisiin miehiin. Tässä luokittelussa oli mukana termi transvestiitti (Transvestit), jonka hän loi vuonna 1910. Transvestiitti kattoi käsitteenä käytännössä myös transsukupuoliset, joita kuvaava, niin ikään Hirschfeldin vuonna 1923 luoma käsite transseksuaali vakiintui vasta vuosikymmeniä myöhemmin Harry Benjaminin lanseeraamana. Hirschfeld määritteli myös eron transseksuaalisuuden ja interseksuaalisuuden välillä.
Institut für Sexualwissenschaft
Weimarin tasavallan liberaalissa ilmapiirissä Preussin sosiaalidemokraattinen hallitus kielsi Preussin poliisia panemasta täytäntöön pykälää 175, mikä teki Preussista homojen paratiisin. Näissä olosuhteissa Hirschfeld pystyi perustamaan Berliiniin Seksuaalitutkimuksen instituutin (Institut für Sexualwissenschaft) vuonna 1919.
Instituutti sisälsi Hirschfeldin valtavan seksuaalisuutta käsittelevät arkiston ja kirjaston sekä tarjosi koulutuspalveluita ja lääketieteellisiä konsultaatioita. Kliiniseen henkilökuntaan kuului eturivin asiantuntijoita seksologian, psykiatrian, gynekologian, ihotautien, endokrinologian alueelta. Instituutissa sijaitsi myös Museum of Sex, jossa jopa koululuokkien kerrotaan vierailleen. Hirschfeld itse asui instituutissa kumppaninsa Karl Giesen kanssa, sisarensa Recha Tobias kerallaan.
Giese ja Hirschfeld olivat Berliinin homomaailmassa tunnettu pariskunta, jossa Hirschfeld tunnettiin kansansa nimellä Tante Magnesia. Tante ('täti') oli saksankielinen ilmaus homomiehelle, eikä se tarkoittanut, että Hirschfeld olisi itse pukeutunut naiseksi.
Instituuttiin tuli ihmisiä eri puolilta maailmaa saadakseen selkeämmän käsityksen omasta seksuaalisuudestaan. Kuuluisia vieraita olivat mm. saksalainen kirjailija Gerhart Hauptmann, saksalainen taiteilija Christian Schad, ranskalaiset kirjailijat René Crevel ja André Gide, venäläinen ohjaaja Sergei Eisenstein ja amerikkalainen runoilija Elsa Gidlow. Lisäksi joukko tunnettuja henkilöitä asui pidempiä tai lyhyempiä aikoja instituuttikompleksin eri vuokra- tai vapaamajoitustiloissa. Asukkaiden joukossa olivat mm. filosofit Walter Benjamin ja Ernst Bloch.
Todettuaan, että pukeutuminen on elintärkeää transvestiittien fyysiselle ja henkiselle hyvinvoinnille, Hirschfeld esitti kysymyksen: "Oliko lääkärin enemmän kuin perusteltua suostua pukeutumiseen?”, ja vastasi saman tien: ”Itse asiassa hänen velvollisuutensa oli määrätä sellainen muutos."
Yhdessä asianajaja Walther Niemannin kanssa hän teki kaikkensa, jotta nimenmuutostoive toteutuisi. 20-luvun alussa mies- ja naistransvestiitit saivat viranomaisilta luvan muuttaa etunimensä sukupuolineutraaleiksi. Instituutin laatimien "transvestiittitodistusten” avulla, joita myös poliisit saatiin tunnustamaan, helpotettiin arkielämää ja vähentämällä pidätysten uhkaa.
Hirschfeld tuki transvestiitteja vallitsevia, sukupuoli-identiteettiä muuttamaan pyrkiviä terapeuttisia lähestymistapoja vastaan. Hän yritti muuttaa transvestiittien kehoja haluttuun suuntaan ruiskuttamalla kives- tai munasarjauutteita.
20-luvun lopulla instituutissa tehtiin ensimmäiset sukupuolenkorjausleikkaukst transnaisille. Ensimmäisiä niistä tehtiin armeijasta ristiinpukeutumisen takia erotetulle Dora Richterille ja tanskalaiselle Lili Elbelle.
Laitoksesta tuli transihmisten turvasatama, jossa Hirschfeld tarjosi heille suojaa hyväksikäytöltä ja antoi työttömille työpaikkoja – tosin enimmäkseen "piian töihin".
Amerikassa: valistusta ja pillerikauppaa
Olojen muuttuessa Saksassa vihamielisemmiksi Hirschfeld lähti Amerikkaan luentomatkalle – tosiasiassa vailla tarkoitusta palata sieltä vähään aikaan. Saksaksi luennoidessaan hän puhui homojen puolesta, usein kiertoilmauksin. Englanniksi hän esiintyi useimmiten varovasti esimerkiksi ”romanttisen rakkauden eurooppalaisena asiantuntijana”.
Koska hänen kirjallinen tuotantonsa ei myynyt kovin hyvin, hän ryhtyi markkinoimaan hollantilaisia Titus-pillereitä (Titus-Perlen), joita esiteltiin Euroopassa parannuskeinona "hajahermoille" ja Yhdysvalloissa seksipillereinä. Yritys lopetti myynnin 1933, jolloin Hirschfeldin tulot romahtivat.
Kansainvälisessä lehdistössä Hirschfeldiä lainattiin ja myös pilailtiin äänekkäänä seksuaaliasioiden asiantuntijana. Hearst-konserni tuki hänen kiertuettaan "Seksin Einsteinina", koska katsoi sensaation myyvän. Lopulta lehdet kaivoivat lisäsensaationa esiin myös Saksan ajan kirjoitukset, mikä teki Yhdysvalloissa oleskelun käytännössä mahdottomaksi.
Aasian kiertue
Seuraavaksi Hirschfeld suuntasi Aasiaan vuonna 1931. Japanissa Hirschfeld puhui jälleen varovasti, maan perinteitä kunnioittavin sanankääntein. Siellä hän kiinnitti erityisesti huomiota naisrooleja esittäviin kabuki-näyttelijöihin, joita arvostettiin laajasti yhteiskunnassa. Japanin hallinto hermostui hänen puheenvuoroihinsa naisten äänioikeuden puolesta.
Seuraava kohde oli Kiina. Shanghaissa hän rakastui seksologiaa opiskelevaan 23-vuotiaaseen Li Shiu Tongiin, josta tuli hänen kumppaninsa loppuelämäksi. Hollannin Itä-Intiassa (Indonesiassa) aiheutti kohua arvostelemalla Hollannin kolonialismia. Intiassa hän kritisoi englantilaisen kolonialismin rasistista seksuaalisuuskäsitystä intialaisista ja tuki Intian itsenäisyysliikettä. Egyptissä hän tuki siellä oraallaan olevaa feminististä liikettä. Vaikka Hirschfeld tuki juutalaisena sionismia, hän kritisoi Palestiinassa sen sovinistisia piirteitä.
Instituutin tuho
Hirschfeldin ollessa kiertueellaan tilanne Saksassa alkoi mennä jyrkästi huonompaan suuntaan. Konservatiivikatolisen ja homovihamielisen kansleri Franz von Papenin heinäkuussa 1932 tekemän vallankaappauksen jälkeen Preussin poliisi määrättiin aloittamaan 175 pykälän täytäntöönpanon ja yleisesti hillitsemään "seksuaalista moraalittomuutta" Preussissa. Institut für Sexualwissenschaft pysyi auki, mutta Papenin hallinnon aikana poliisi alkoi häiritä sen toimintaan liittyviä ihmisiä.
Adolf Hitlerin nimittäminen valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933 tiesi instituutin loppua. Aamulla 6. toukokuuta joukko kansallissosialistiseen ylioppilasliittoon kuuluvia yliopisto-opiskelijoita hyökkäsi instituuttiin huutaen "Polttakaa Hirschfeld!" ja alkoi hakata sen henkilökuntaa ja särkeä tiloja. Iltapäivällä SA teki instituuttiin järjestelmällisemmän hyökkäyksen, poistaen kaikki teokset kirjastosta ja varastoimalla ne kirjanpolttotapahtumaa varten. Illalla Berliinin poliisi saapui laitokseen ja ilmoitti, että se on suljettu ikuisesti. Kirjat poltettiin 10. toukokuuta 1933 samaan aikaan, kun natsit polttivat muuallakin "epäsaksalaisina" vasemmistolaisten ja muiden kirjailijoiden teoksia.
Kesken jäänyt paluu
Kirjan polttoaikaan mennessä Hirschfeld oli kauan sitten lähtenyt Saksasta puhekiertueelle, joka vei hänet ympäri maailmaa; hän ei koskaan palannut Saksaan. Vuonna 1932 Hirschfeld palasi Eurooppaan. Zürichissä ollessaan 1932 hän työskenteli kirjan parissa, joka kertoi hänen kokemuksistaan ja havainnoistaan hänen ollessaan maailmankiertueella. Se julkaistiin vuonna 1933 nimellä Die Weltreise eines Sexualforschers ja englanninkielisenä käännöksenä Yhdysvalloissa otsikolla Men and Women: The World Journey of a Sexologist ja Englannissa otsikolla Women East and West: Impressions of a Sex Expert.
Hän toivoi pääsevänsä takaisin Saksaan olojen asettumisen myötä, ja asettui siinä toivossa Pariisiin 1933 ja Nizzaan 1934. Nizzassa valmistui kirja Rassismus, jonka tarkoituksena oli tarkastella "rotuteoriaa, joka korostaa rotusodan oppia". Hän johti opin polveutuvan syvältä Saksan valistuksesta valkoisen ylivallan ajatuksen lähteenä. Toisaalta hän esitti eriasteiset rasistiset ilmiöt vain aste-eroina.
Hirschfeld kuoli sydänkohtaukseen 14. toukokuuta 1935 67. syntymäpäivänään asunnossaan Nizzassa.
Hirschfeldin teoreettinen ajattelu tarkemmin
Hirschfeld n tieteellisen ajattelun lähtökohta rakentui teorialle kolmannen sukupuolen "luonnollisuudesta", joka juontaa juurensa Karl Heinrich Ulrichsin (1825-1895) ajatuksiin. Hän kehitti teoriansa seksuaalisista siirtymisistä, kehitti seksuaalitieteen käsitteen ja esitti seksuaaliteorian, joka suuntautui refleksien ja evoluutiobiologian tutkimukseen.
Perustellakseen sukupuolen ja sukupuolikokemuksen luonnollista luonnetta hän sisällytti genetiikan ja endokrinologian senaikaiset havainnot konseptiinsa. Sukupuolihormonit ja seksuaalisuuden ja sukupuolen siirtyminen muodostivat hänen teoreettisen rakenteensa perustan.
Hirschfeld luokitteli seksuaaliset ominaisuudet neljään ryhmään, joiden sisällä oli havaittavissa ”siirtymiä”:
1. sukuelimet,
2. muut fyysiset ominaisuudet,
3. seksuaalinen halu,
4. muut psyykkiset ominaisuudet.
Selviä esimerkkejä sukuelinten siirtymistä olivat hermafrodiitit, joiden sukuelimissä on molempien sukupuolten piirteitä ja kehon siirtymistä parrakkaat naiset. Sukupuolihalujen siirtymästä esimerkkinä on homoseksuaalisuus ja psyykkisistä siirtymistä transvestiitit.
Instituutin rakennukseen ripustettiin suuri valokuvaseinä, joka kuvasi lukuisia sukupuolisiirtymien "näytteitä".
Hirschfeldin käsitykset siitä, mitkä ovat sukupuolen tai sukupuolisen suuntautumisen taksonomiset tai diagnostiset piirteet, eivät kestä tämän päivän tieteellistä näkemystä. Hänen kuvauksensa leveästä lantiosta ja erittäin naismaisesta olemuksesta homoseksuaalisuuden piirteinä nosti voimakasta vastustusta myös Saksan homopiireissä.
Instituutissa tutkittiin tämän päivän tieteen kannalta kestämätöntä teoriaa siitä, että homoseksuaalisuutta selittäisi se, että homojen sukuelimissä olisi toisen sukupuolen sukuelinten kudosta. Useat muut tuon ajan kirurgit yrittivät "vaihtaa homoseksuaalien polariteettia" kastroimalla homoseksuaalisia miehiä ja istuttamalla "heteroseksuaalisia" kivessegmenttejä, ja jopa Hirschfeld ohjasi potilaita tällaisiin leikkauksiin, jotka myöhemmin osoittautuivat "epäonnistuneiksi". Instituutin henkilöstön tekemien kivessiirtojen tietoja ei ole säilynyt.
Vaikka Hirschfeldin käsitteistöön kuului ”epänormaali” ja ”normaali”, instituutin hoidot eivät suuntautuneet etupäässä näiden ominaisuuksien ”parantamiseen”. Kampanjoidessaan homoseksuaalien dekriminalisoinnin ja sosiaalisen tunnustamisen puolesta Hirschfeld käytti argumenttinaan sitä, että homoseksuaalista käytöstä ei voitu pitää "turmeltuneena elämäntapana" eikä "viettelynä", vaan se johtui pikemminkin seksuaalisesta rakenteesta, joka on sisäsyntyistä.
Neljäs Hirschfeldin sukupuolisiirtymien ryhmä muodostui ihmisistä, joiden "mentaliteetti ja luonne" ovat taipuvaisia toiseen sukupuoleen:
esimerkiksi miehet, joilla on voimakas taipumus siivoamiseen ja ruoanlaittoon, turhamaisuuteen tai juoruihin, ja naiset, jotka "ylittävät ylivoimaisesti keskimääräisen miehen energiassa ja anteliaisuudessa, abstraktisuudessa ja syvyydessä, ... ja häpeällisyydessä, sitkeydessään ja karkeudessa".
Hirschfeld nimesi selkeimmän näistä "psykoseksuaalisista siirtymisistä” transvestitismiksi.
Hän määritteli "transvestitismin" seuraavasti:
"Se on halu esiintyä ja käyttäytyä sen sukupuolen ulkoasussa, johon ihminen ei kuulu - mitä tulee näkyviin sukupuolielimiin."
Hirschfeld esitti tuolloin vallinneiden psykiatristen ja psykoanalyyttisten näkemysten vastaisesti, että ristiinpukeutuminen ei ollut pelkkä homoseksuaalisuuden muoto. Hänen tutkimusten mukaan heteroseksuaaleja ja homoseksuaaleja transvestiitteja oli suunnilleen yhtä paljon. Sekä homoseksuaaleissa että transvestiiteissa ilmeni erilaisia luonteenomaisia tyyppejä, jotka voitiin selittää vain "rauhasten toiminnalla".
Hirschfeld tunnisti myös sukupuoli-identiteetin, jota nykyään kutsuttaisiin ei-binääriksi. Esimerkkinä tästä hän mainitsi Frédéric Chopinin rakastajan, kirjailija George Sandin.
Instituutissa oli varsin moderni käsitys sukupuolen korjauksen vaiheista:
”Pääsääntöisesti sukupuolenvaihdokseen johtaneita vaiheita oli peräkkäin: nimenvaihto, transvestiittitodistus ja leikkaus.”
Itsetyydytyksen ohella fetisismi oli yksi ensimmäisistä seksuaalisista ilmiöistä, joka herätti 1800-luvun psykiatreiden kiinnostuksen. Tuolloin asiantuntijat alkoivat jo jäljittää fetisismiä samoihin syihin kuin myöhemmin tehtiin psykoanalyysin piirissä. Hirschfeld hylkäsi nämä selitykset ja kehitti omansa, joka perustuu johdonmukaisesti seksuaalibiologiseen lähestymistapaan. Hän puhui synnynnäisestä, persoonallisuuden piirteisiin liittyvästä osittaisesta mieltymyksestä, joka ohjautuu hormonaalisesti.
"Fetissien määrä on rajaton. Päästä varpaisiin ei ole ainuttakaan täplää vartalossa, eikä hatusta kenkiin ole vaatteessa laskosta, joka ei voi laukaista fetisististä nautintoa."
Hirschfeld mukaan on olemassa terveitä ja patologisia fetisismejä:
”Fetisismi lakkaa olemasta tervettä, kun kohteen vetovoima ylikorostuu niin, että se irtoaa ihmisestä tavalla, jossa henkilö itse menettää merkityksensä.”
Hirschfeld määritteli infantilismin fyysisten tai emotionaalisten ominaisuuksien keskeytyneeksi kehitykseksi ja lapsen kehitysvaiheen säilyttämiseksi aikuisena. Hän käytti siirtymäteoriansa rakennetta erottaakseen "sukupuolielinten", "fyysisen", "psykoseksuaalisen" ja "psykologisen" infantilismin. Hän selitti myös infantilismin esiintymisen hormonaalisesti kontrolloiduksi.
Hirschfeld piti pedofiliaa eräänä psykoseksuaalisen infantilismin muotona. Vaikka homoseksuaalisuuden kriminalisoinnin kannattajat liittivät homoseksuaalisuuden ja pedofiliaan tai alaikäisen viettelyyn, Hirschfeld teki selvän eron näiden kahden välillä. Hirschfeld piti homoseksuaalisuutta "luonnollisena", pedofiliaa patologisena ja valitettavana. Hirschfeldin ehdottama hoito lasten hyväksikäyttäjille oli kastraatio, jolla oli kolme tarkoitusta:
"…ensiksi rangaistuksena, toiseksi sterilisaationa (jälkeläisten estämiseksi) ja kolmanneksi parannuskeinona."
Hirschfeldin ajatukset nykynäkökulmasta
Hirschfeldin teorioissa voidaan nähdä uuden tiedon tuottamaa, malttamatonta innostusta tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Toisaalta ne sisältävät täysin vanhentuneita käsityksiä esimerkiksi sukupuolirooleihin liittyen. Niiden arvokkain elementti liittyy oivallukseen monien ilmiöiden sisäsyntyisyyteen, vaikka syitä siihen ei osattukaan vielä selittää oikealla tavalla. Tämän oivalluksen arvo korostuu siinä, että Hirschfeld liitti tämän asian olennaisena osana taisteluunsa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolesta.
Lähteitä
Tekstin päälähde on Hirschfeldin englanninkielinen Wikipedia-artikkeli:
Hirschfeldin ajattelua käsittelevän kappaleen päälähde on Magnus-Hirschfeld-Gesellschaftin sivuston esittely siitä:
Muut lähteet ovat tekstin linkeissä.