Torstaina 31.3.2022 vietetään vuosittaista transihmisten näkyvyyden päivää joka tunnetaan nimellä Transgender Day of Visibility (TDOV). Perinne alkoi vuonna 2009, kun yhdysvaltalainen transsukupuolinen aktivisti Rachel Crandall perusti tapahtuman lisätäkseen tietoisuutta siitä valtavasta syrjinnän taakasta, jota transyhteisön jäsenet kohtaavat monenlaisissa tilanteissa. Samalla hän myös halusi luoda toisen päivän vastapainoksi 20.11. vietettävälle, murhattujen transihmisten muistopäivälle: Näin nostettaisiin esiin myös eläviä transihmisiä.
Transihmisiin kohdistuvan syrjinnän näkyväksi tekemisen lisäksi päivänä halutaan nostaa esiin niitä transihmisiä, jotka ovat onnistuneet elämässään kohtaamistaan vaikeuksista huolimatta. Esiin nostetaan myös niitä, jotka ovat tehneet valtavan työn syrjinnän ja epäoikeudenmukaisuuden vähentämiseksi.
Itselle erityisesti viime vuosi oli näkyvyyden suhteen suoranainen yliannos: Naamani oli esillä lehtihaastatteluissa, blogeissa, nettistriimauksissa, televisiossa, Helsingin katukuvassa lukemattomissa valomainoksissa ja jopa viiden kerroksen korkuisessa lakanassa! Ja saihan siinä samalla äänensäkin kuuluville: Minkälainen transihmisten tilanne oli ennen, missä mennään nyt, minkälaiset ovat tulevaisuuden tavoitteet yhdenvertaisuuden suhteen ja millä keinoilla ne tavoitteet saavutetaan… Mielenkiintoista ja iloista tässä kaikessa oli, että moinen ”transrummutus” ei ole aiheuttanut erityistä negatiivista reaktiota esimerkiksi vihapostin muodossa. Mitään valtakunnan transjulkkista se minusta tuskin kuitenkaan teki. Sellaisia on kuitenkin noussut uuden ja rohkean sukupolven myötä.
Vaikka transihmisten näkyvyys tapahtuu paljolti vahvojen persoonien kautta, TDOV:n myötä näkyvyyttä saavat myös ihan tavalliset transihmiset, joiden kuvia, elämää ja ajatuksia nostetaan esiin eri medioissa. Monelle oma vähäinenkin näkyvyys on vaatinut jopa vuosikymmenten työn pelkojen ja ympäristön asenteiden voittamiseksi.
Transihmisistä ei-binäärit ovat yhteiskunnassamme näkymättömissä ja tarvitsevat sen vastapainoksi erityistä näkyvyyttä. Suomen lainsäädännön näkökulmasta heitä ei edes ole olemassa: Sukupuolijärjestelmä sijoittaa heidät systemaattisesti väärin, ja ainoa lain suoja tulee implisiittisesti perustuslain ja tasa-arvolain syrjintäkieltojen muodossa. Yhteiskunta ja media ei muutenkaan tunnista kovinkaan hyvin ei-binäärien ihmisten hyvin monipuolista kirjoa. Näkyvyyden kannalta yksi sen tärkeistä ominaisuuksista on, että se ei välttämättä näy mitenkään erityisesti ihmisen olemuksessa. Sen takia on syytä lisätä tietoa ilmiöstä, mikä tapahtuu parhaiten tekemällä näitä ihmisiä näkyviksi mediassa.
Transihmisten näkyvyys on ollut perinteisesti muodossa, joissa heidän erityisyytensä korostuu. Tällöin on vaara, että sinänsä positiivinen näkyvyys ylläpitää heidän marginalisoimistaan. Siksi olisi hyvä, jos näkyvyys tapahtuisi aiempaa enemmän muodossa, jossa olemme osana ihan normaalia sosiaalista ympäristöä niin, että heihin ei tarvitse erikseen ”suhtautua”.
Arkipäiväinen tieto ja kohtaaminen vähentävät myös itselleen outoihin asioihin yleensä epäluuloisesti suhtautuvien ihmisten negatiivisia reaktioita. Transihmisen oma rento ja luonteva oleminen auttaa asiassa, mutta sitä ei voi toki kaikilta edellyttää – ainakaan, jos on jo joutunut syrjinnän tai häirinnän kohteeksi. Siedätyksen kaltainen vähittäinen tottumus ajan kanssa onkin voimallinen apu syrjinnän vähentämiseksi. Sellaisesta oletan olevan kyse siinä, että transihmisten näkyminen ei nykyään vaikuta herättävän läheskään niin suurta huomiota, mitä se teki vaikkapa kaksikymmentä vuotta sitten. Tämä on totta ennen kaikkea isoissa kaupungeissa, joissa liikkuu kaiken kaikkiaan hyvin erilaisia ihmisiä. Alueilla, joissa transihmiset eivät juuri välitä liikkua, kehitys ei ole ollut niin nopeaa.
Johtamani suomalainen transvestiittien ja transfeminiinien järjestö Dreamwear Club on vaalinut tätä ajatusta jo vuosikymmeniä. Jäsenistöä on siksi rohkaistu ulos kaapeistaan ja neuvottu keinoja, joilla se tehdään taiten ja katu-uskottavasti. Tätä on harjoitettu pienilläkin paikkakunnilla niin, että suhtautuminen siellä on muuttunut havaittavasti positiivisempaan suuntaan: Iloinen näkyvyys voittaa sydämet puolelleen!
Osalla kansalaisista on edelleen ongelmia suhtautua transihmisiin. Tätä asennetta lietsovat ennen kaikkea konservatiiviset uskonnolliset ja populistiset piirit, ja joillekin asia vain vaikuttaa muuten ylitsepääsemättömän vaikealta. Transihmisiä syytetään tässä yhteydessä kohtuuttomista vaatimuksista niin oikeuksien kuin terminologiankin hallinnan suhteen.
Ensimmäiseen teesiin on helppo vastata: Haluamme vain yhdenvertaiset oikeudet niin, että emme joudu tämän ominaisuutemme takia takamatkalle muuhun väestöön nähden. Terminologia on toki kiharainen asia, jossa transyhteisö voi tulla vastaan sen kanssa takertelevien ihmisten kohdalla antamalla helpot ohjeet sen suhteen: Riittää, että ymmärtää ihmisten olevan jalkovälin tilasta riippumatta naisia, miehiä, jotain siltä väliltä – ehkä välillä vaihdellen – tai ei kumpiakaan. Identiteettikäsitteitä ei voi tavallista kaduntallaajaa vaatia omaksumaan, mutta sen sijasta tärkeää olisi kertoa itsemäärittelyn etiketti: Kunnioita ihmisen itsestään ilmoittamaan sukupuolta, hän tietää sen varmasti paremmin kuin sinä! Ja jos termeissä tai etiketeissä kompastelee, yleensä aidosti sydämestä tuleva pahoittelu riittää sen kuittaamiseksi.